AA:n jäsenten kokemuksia

Nainen, 38 vuotta

Olin käynyt lääkärillä usein erilaisten tulehdusten, masennuksen ja viimeksi nenän murtumisen takia, mutta tämä käynti oli varsin poikkeava.
Tämä nainen oli erilainen, hän katsoi minua heti tavatessamme suoraan silmiin. Jo se teki minuun vaikutuksen. Esitin asiani, en enää edes muista mikä se oli, mutta hän vain katseli papereitani läpi. Hyvin normaalisti, ihan kuin puhuisimme ruisleivästä, hän kysyi, voisiko minulla mielestäni olla alkoholiongelma.
Ajatuskin oli naurettava! Mutta nyt minun ei tarvinnut valehdella tuoppien määristä mitään. Hän puhui vain juomisen seurauksista, kertoi minulle hoitovaihtoehdoista ja että on olemassa AA. Se oli rajua kuultavaa. Kuinka joku voi puhua alkoholismista niin rauhallisesti, toteavasti ja lempeästi. Minä kiitin ja hyvin perustellen kehotin varaamaan nämä hoidot niille, jotka niitä oikeasti tarvitsivat. Olin tuolloin 23-vuotias, eihän niin nuori voi mitenkään olla alkoholisti. Minun huulipuna oli siisti ja juuri oikean sävyinen, olin älykäs ja omalla alallani selvästi lahjakkuus. Sain tosin viinakramppeja ja join järisyttäviä määriä, mutta boheemina taiteilijasieluna juominen nyt vain sopi valitsemaani elämäntyyliin.

Tämä kohtaaminen jäi vaivaamaan minua, siitä jäi tunne, että minut oli nähty. Se tuntui yhtä aikaa helpottavalta ja kamalalta, ja tein toki kaikkeni unohtaakseni koko asian. Yritin ratkaista ongelmani aloittamalla parisuhteen ja muuttamalla pelastajani luo uuteen kaupunkiin. Hassua, vaikka join määrällisesti vähemmän, niin olin ihan yhtä hämmentynyt ja musertunut kuin rankasti juodessa. Olin hyvin vihainen kaikille ja kaikesta. Retkahdin aina kolmen kuukauden jälkeen ystävieni helpotukseksi ja mieheni kauhuksi. Viinatta olin kireä ja hukassa. Juodessa pystyin tuntemaan itseni normaaliksi, edes hetken.

Erään juomareissun jälkeen tiesin, että en vain enää jaksa. Minusta ei ollut vieläkään tappamaan itseäni, joten alennuin soittamaan AA:n auttavaan puhelimeen. Ensimmäisessä ryhmässä oli kamalaa, hävetti ihan hulluna kömpiä sinne kellariin. Ne vanhemmat tyypit urpoine kenkineen, mitä minun kaltainen kuningatar siellä teki. Mutta aloin itkeä, koska jokin siellä puhutteli minua. Olin ollut niin pitkään niin yksin salaisuuksieni kanssa, että se muiden hyväksyvä ystävällisyys oli vain liikaa. Kun kävelin pakkasessa kotiin, jokin tuntui muuttuneen. Olin saanut hiukkasen toivoa, ja hassuja lehtisiä luettavakseni. Olin silloin 25-vuotias.

Alku ei ollut helppo, ja minua väsytti valtavasti. Sain kouristuskohtauksia, ja ajatukset kulkivat niin hitaalla, että pelkäsin juoneeni aivoni pilalle. Olin kömpelö, ja lukeminen tuotti vaikeuksia. AA:ssa joskus sanotaan, että raitistuminen on yksinkertaista: pitää vain lopettaa juominen ja muuttaa elämästään kaikki. Näin tein, ja siinä oli valtava työ, enhän ollut koskaan oppinut olemaan rehellinen ja käsittelemään tunteita ilman apuaineita. Mutta samalla hissukseen muuttuivat arvostuksen kohteet, ystävät ja se mieskin. Olin myös ollut hyvä asiakas sosiaalitoimessa, mutta kun lopetin juomisen, kaikki apu loppui sieltä kuin seinään. En jaksanut kirjoittaa oikaisuvaatimuksia, hyvä kun jaksoin käydä suihkussa. Selvisin ensimmäisestä vuodesta näpistelyllä ja EU:n ruokakasseilla.

Nyt minulla on 13 vuotta raittiutta, ja kaikki minulla olleet unelmat ovat jo toteutuneet. Olen lempeämpi itseäni kohtaan, annan itseni olla virheellinen ihminen. Minun ei enää tarvitse äristä pelkojani peittääkseni, vaan voin luottaa elämään. En siis ollutkaan ihmisenä mätä ja huono, olin vain tullut riippuvaiseksi aineesta, joka muutti minua.

Menneisyys on muuttunut voimavaraksi, monellakin tapaa. Siksi en enää häpeä alkoholismiani. Minulla oli vakava ongelma, jonka ratkaisin – pyytämällä ja ottamalla vastaan apua, opettelemalla toimimaan toisin. En huutele omasta alkoholismistani tuolla kylillä, koska tässä maassa leimautuu edelleen. Mutta puhun alkoholismista arkisesti nykyisessä työssäni. Sen ihanan naislääkärin asenteen kuuleminen toi minulle silloin toivon, että tässä on kyse asiasta, jolle voi tehdä jotain. Kiitos hänelle siitä.

Mies, 44 vuotta

Kasvoin kodissa, jossa oli hyvin kaksinaamainen suhtautuminen alkoholiin. Samppanjaa tai konjakkia sai juoda, kuten vanhoissa mustavalkoelokuvissa, mutta känniin ei saanut tulla. Suvustamme löytyi myös lukuisia esimerkkejä alkoholin kauhuista. Niinpä opettelin viinan juomisen salaa. Alkoholi merkitsi heti ensimmäisistä kokeiluista lähtien vapautta ja irtiottoa kodin kahlitsevasta ilmapiiristä.

Minusta ei silti tullut alkoholistia vanhempieni, sukulaisieni tai kotiolojeni vuoksi. Taustalla ei ollut sekään, että sain kouluaikoina toistamiseen pakit tytöiltä, joihin olin ihastunut. Alkoholisti minusta tuli juomalla viinaa. Surkuhupaisaa oli, että aloitin ja tuhosin kaikki juoma-aikojeni vakavat parisuhteet enemmän tai vähemmän viinan voimalla. Yrityksistä huolimatta minusta ei tullut kuitenkaan salaisten unelmieni kaltaista naistenmiestä. Ei, koska minulla oli suurempi rakkaus: alkoholi.

Kun olin ajanut elämäni hyvistä opiskelu- ja työpaikoista huolimatta karille jo 26 vuoden iässä, tapasin eräässä räkäisessä kapakassa entisen AA:laisen, joka vannoi lähtevänsä seuraavana päivänä taas AA-ryhmään. Mukavassa nousuhumalassa totesin, että onhan miestä autettava. Eikä ajatus raittiudesta tuntunut omalta kohdaltakaan niin pahalta. Ihmeen kaupalla saimme pidettyä kiinni päätöksestämme ja päädyimme seuraavana iltana ryhmään. Tuoreella tutullani oli kamalat vieroitusoireet, itselläni oli taas suhteellisen rento ja hyvä olo.

Ryhmän jäsenten puheenvuorot pysäyttivät. Minulle, tulokkaalle, kerrottiin kipeitä ja rajuja asioita, jotka olivat kuin suoraan omasta elämästäni. Tajusin, että nämä ihmiset ovat kokeneet yhtä kamalia ja jopa kamalampia asioita kuin minä, ja silti he olivat raitistuneet. Tunsin yhteenkuuluvuutta. Olin täynnä paloa siitä, etten enää koskaan joisi viinaa. Unohdin vain AA-ryhmissä käymisen. Uskoin, että homma toimisi omin voimin. Kuivaa kauttani kesti vajaa kymmenen viikkoa, jonka jälkeen sama meno alkoi jälleen.

Seuraavat 14 vuotta olivat vuoroin juomiskausien helvettiä, vuoroin raivoisaa työn ja senhetkisen parisuhteen ylläpidon välistä kujanjuoksua. Satunnaiset onnistumiset vain pahensivat juomistani, sillä mielestäni ne osoittivat, että hallitsen tilanteen. Kehitin päässäni omaa sankarimyyttiä, jossa huima seuramies ja baarikärpänen loisi aina vain nousujohteisemman työuran. Joskus harvoin myytti ja totuus kohtasivat, jolloin oli aika taas palkita itsensä viinalla.
Entistä useammin seurasi kuitenkin ongelmia, joita pakenin tietenkin juomalla. Elimistöni ja mieleni alkoivat olla alkoholilla käyviä koneita. Sen verran saamani AA-kokemukset olivat kuitenkin jääneet mieleeni itämään, että ajattelin edessäni olevan vielä päivän, jolloin vain AA voisi antaa minulle ulospääsyn ahdingostani. Ellen sitten kuolisi viinaan ennen sitä.

Kun elämä oli mielestäni pahimmassa mahdollisessa umpikujassa, löysin satunnaisesti AA-ryhmiin. Halusin kuitenkin vain katkon kujanjuoksuuni, en todellista raittiutta. En halunnut luopua rakkaasta alkoholista. Minulle riitti, että arkiasiat saisi jotenkin setvittyä suoriksi. Lopulta tulivat kuitenkin iskut, joista en enää selvinnyt. Olin menettää itsenäisen, lähes yrittäjämuotoisen työni,sillä sorruin tekemään töitä kännissä. Omasta mielestäni en toki ollut kännissä, korkeintaan vain loiventanut krapulaani hieman liiaksi.

Kun kaikki lopulta hajosi, totuus oli karmeaa katseltavaa. Yli kymmenen vuotta kestänyt viimeisin parisuhteeni oli lopussa ja pomoni olivat saaneet tarpeekseen. Mutta työrintamalla sain vielä yhden mahdollisuuden. Minulle annettiin vaihtoehdoksi itsensä hoitaminen kuntoon. Edessä olisi kuukauden tehokuuri AA-ohjelmaan tukeutuvassa laitoksessa, jonka jälkeen edessä olisi eläminen ilman alkoholia. Nämä ehdot pomoistani fiksuimmat asettivat. Pidin heitä tuolloin typerinä ja inhottavina ihmisinä. Nyttemmin tajuan heidän pelastaneen elämäni.

Tuska oli vihdoin riittävän suuri. Tartuin pelastusrenkaaseen, enkä enää aiempien kertojen tapaan koettanut löytää siitä virheitä. Oli aivan sama, oliko pelastusrengas vanha ja nuhraantunut tai peräti väärän värinen. Tärkeintä oli, etten hukkuisi. Samalla tajusin, että minun olisi oltava itselleni rehellinen. Selittelyjen tiet oli käyty loppuun.

Noista päivistä on nyt reilu neljä vuotta. Olen koko tuon ajan ollut raittiina. Käyn AA-ryhmissä säännöllisesti, ja toimin kotiryhmässäni kahvinkeittäjänä. Siinä sivussa työelämässä menee lujaa, ystävyyssuhteet ovat korjautuneet ja lujittuneet sekä jokainen aamu tuntuu paremmalta kuin yksikään juovana aikanani.

Aamuista on tullut minulle jopa eräänlainen raittiuden mielekkyyden mittari. Toki herääminen on edelleen välillä vaikeaa, mutta silti aamut ovat parempia kuin illat. Levännyt mieli ja ruumis näkevät uuden päivän haasteena. Tilanne on juuri päinvastoin kuin juodessani. Silloin toivoa oli vain nousuhumalan hetkinä, eikä aamulla siitä ollut enää ripaustakaan jäljellä. Enää ei tarvitse edes punnita, kummasta elämäntavasta nautin enemmän.