Minun tarinani

Synnyin 21 vuotta sitten marraskuisena yönä. Kukapa olisi osannut arvata, että 19 vuotta myöhemmin istuisin elämäni ensimmäisessä AA-kokouksessa.

Vietin lapsuuteni mukavassa lähiössä sisarusteni ja vanhempieni kanssa. Ensimmäiset lapsuusvuodet taisivat olla jokseenkin onnellisia, mutta vähitellen asiat perheessäni alkoivat mennä huonompaan suuntaan. Isäni on alkoholisti ja juomisen jäljet näkyivät koko perheessä. Tunnelma kotona oli räjähdysaltis ja painostava. Myös äitini sairastui ja hänen mielenterveytensä petti. Lapsuuteni rankimpina vuosina minulla oli turvaton olo, ja pelko oli koko ajan läsnä elämässäni. Opin varomaan, väistelemään ja miellyttämään. Olin 11-vuotias, kun vanhempani erosivat ja isäni raitistui AA:n avulla. Lapsuuden vaikeimmat vuodet jättivät kuitenkin jälkensä. Tunsin sisälläni selittämätöntä surua ja ahdistusta. Kaikesta huolimatta olin vilkas ja sosiaalinen lapsi, mutta tunteet pidin sisälläni.

13-vuotiaana löysin alkoholista ratkaisun. Ensimmäisen kännin fiilis oli sanoinkuvaamaton. Tunsin vihdoin olevani yhtä muiden kanssa. Vapauduin, minusta tuli rohkea ja itsevarma. Mikä euforian tunne! Join niin paljon kuin pystyin. Illan pimetessä makasin oman oksennukseni peitossa nurmikolla. Krapula kesti monta päivää. Ajattelin, etten enää ikinä juo…

Ulkoisesti elin normaalia teinitytön elämää. Kävin koulussa, harrastuksia ja kavereitakin löytyi. Kuitenkin sisältäni puuttui jotain. En pystynyt olemaan oma itseni ihmisten kanssa. Halusin olla humalassa niin usein kuin mahdollista. Oksentelin, sammuin, konttasin, itkin, avauduin, viiltelin, soitin angstipuheluja kavereille, sekoilin. Päätöntä juomistani seurasi aina hardcore-darra, johon heräsin milloin mistäkin muisti menneenä. Kännissä oli kuitenkin kivaa, miksi muuten olisin juonut?

Kannabis. Se ei koskaan sopinut minulle. Poltin sitä kuitenkin, varsinkin kännissä.

18-vuotiaana muutin opiskelija-asuntolaan hyvän dokauskaverini kanssa. Olin vihdoin vapaa! Sain juoda niin paljon kuin halusin, eikä kukaan ollut enää vahtimassa juomisiani tai löytämässä kannabiskätköjä huoneestani. "Tässä on minun perheeni" – ajattelin kun tapasin talon muut iloiset juopot. Löysin myös vahvat huumeet, ne kolahtivat heti ja lujaa. Mistä saan lisää, milloin, kuinka paljon, vielä yksi kerta… mieleni puhui näin kuukausitolkulla. Jokin pieni ääni sisälläni tiesi, että minulla on päihdeongelma. Joskus sanoin sen ääneenkin. Yritin olla juomatta, mutta usein se onnistui vain muutamaksi päiväksi. Ristiriitaisuus repi minua sisältä: en osannut juoda, enkä olla juomatta. Kulissit pysyivät kuitenkin kasassa. Eihän tällainen nuori, nätti, työssäkäyvä opiskelijatyttö voisi mitenkään olla oikea alkoholisti!

Tuli talvi ja lähdin ulkomaille opintomatkalle. Siellä koin jotain, jota voi kutsua hengelliseksi kokemukseksi. Romahdin hostellihuoneen suihkun lattialle ja vihdoin ymmärsin, että olen 19-vuotias alkoholisti. Jouduin vielä juomaan joitakin kuukausia. Mutta juominen ei enää ollut samanlaista, jokin oli muuttunut.

Eräänä aamuna olin valinnan edessä. Otin puhelimen käteeni ja valitsin isäni numeron. Olin vihdoin valmis ottamaan apua vastaan, ja puhelun jälkeen tunsin yllättävää rauhaa. Illalla isä vei minut ensimmäiseen AA-kokoukseeni ja siitä saakka olen saanut olla päivä kerrallaan raittiina.

Raitistuminen ei ollut helppoa. Ensimmäisten päivien, viikkojen ja kuukausien aikana olin ihan vitun sekaisin. Taistelin mielessäni olenko juonut tarpeeksi vai en. Tänä päivänä tuo ajatus lähinnä huvittaa, mutta en ollut yhtään varma onko minulla oikeutta istua AA-kokouksissa ja kutsua itseäni alkoholistiksi.

Tutustuin heti raittiuteni alussa nykyiseen AA kummiini. Hän oli saanut jo pitkän raittiuden ja lopettanut parikymppisenä kuten minäkin. Olin kiitollinen, kun hän vei minua palavereihin ja pyysi kotiinsa kahville. Olin ollut reilun kuukauden raittiina, kun lähdin hoitoon Kalliolaan hänen kehotuksestaan. Hoidossa sain rauhassa käydä läpi juomishistoriaani ja pohtia omaa alkoholismiani. Tiesin kyllä sisimmässäni, etten voi enää juoda - olinhan jo myöntänyt itselleni tosiasiat. En vain tiennyt pystyisinkö elämään ilman. Tavallaan rakastin alkoholia edelleen ja siitä luopumista piti surra. Kuitenkin päätin pysyä päivä kerrallaan raittiina ja katsoa mitä tapahtuu. Ja hyviä asioita alkoi tapahtua. Kalliolan kautta pääsin muuttamaan päihteettömään puolimatkan taloon ja lakkasin pitämästä yhteyttä juomakavereihini. Silloin tuntui raskaalta irrottautua heistä, mutten ikävöi heitä enää.

Puolimatkan talossa asuvien tuli käydä ryhmissä vähintään kolme kertaa viikossa. Veivasin mielessäni samaa kysymystä: raitistuinko sittenkin liian aikaisin? Ohjelma kuitenkin piti lupauksensa, ja pysyin raittiina pakkomielteisistä vatkauksistani huolimatta. Sovin kummini kanssa, että ensimmäisen vuoden ajan soitan hänelle joka ilta. Ryhmien ja asumisyhteisön terapeuttien tuen lisäksi nuo puhelut olivat minulle elintärkeitä. Sain voimaa ja toivoa, ja ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin että minua todella kuunneltiin. Hän oli käynyt läpi samat asiat ja tiesi mistä puhuin.

Monet vanhemmat AA:laiset jaksoivat olla tohkeissaan siitä, miten "hienoa on kun olen päässyt näin nuorena AA:han". En tajunnut mitä hienoa siinä on, että olin juonut itseni pohjalle ennen kuin ehdin täyttää kaksikymmentä? Tunsin olevani erilainen AA:ssa. Pelkäsin, että muutkin kyseenalaistavat alkoholismini - kuten itsekin kyseenalaistin. Olinhan juonut ”vain” 6 vuotta.

Pohja. Koen, että olen raittiina saanut käsittää, mitä pohja minulle merkitsee. Olisin voinut juoda vielä vuosia. En asunut veneen alla. Minulla ei ollut maksakirroosia tai viinakramppeja. En ollut menettänyt työpaikkaa tai asuntoa. Minun pohja oli se henkinen tila, jossa olin, kun tulin AA:han. Se tuska ja tyhjyyden tunne. Se, että minun pelastajani - ihana alkoholi - oli kääntänyt minulle selkänsä.

Kun olin ollut puoli vuotta raittiina aloitin opiskelun uudessa koulussa. Sain ensimmäistä kertaa kokea miltä tuntuu todella ELÄÄ raittiina ja toteuttaa asioita joista juovana aikana vain haaveilin. Olin onnellinen siitä, että pääsin vihdoin tekemään sitä mitä rakastan!

Raittiina tuntui hämmentävältä kohdata uusia ihmisiä kun oli tottunut luomaan yhteyden viinan avulla. Olin aika sekaisin ja minulla oli tarve puhua raitistumisestani. Ei ehkä ihan paras idea huudella uusille koulukavereilleni olevansa raitistunut alkoholisti… Ei siitä mitään kamalaa seurannut, mutta tänä päivänä pidän matalampaa profiilia AA-laisuudestani. Ei siksi, että häpeäisin asiaa. Olen vain huomannut ettei tätä sairautta oikein pysty ymmärtämään, jos asiasta ei ole omaa kokemusta.

Ensimmäinen opiskeluvuoteni teki hyvää. Pääsin tekemään muutakin kuin kelaamaan alkoholismiani ja istumaan palavereissa. Ylitin itseni ja kohtasin pelkojani pitkin vuotta. Aloin myös opetella kuinka biletetään muumilimsaa mukissa. Parasta oli, kun huomasin nauttivani tanssimisesta selvin päin. Ja että pystyn suvaitsemaan sen, että muut juo. Päätin elää normaalia nuoruutta ja lähestulkoon kaikki nuoret dokaa - olisi kamalaa jos joutuisin eristämään itseni muista vain siksi etten "voi" juoda.

Olin asunut 8 kuukautta puolimatkan talossa, kun sain oman ihanan asunnon. KV todellakin piti puoliani ja pääsin asumaan juuri sinne minne halusin. Pian muuton jälkeen ensimmäinen kouluvuosi loppui ja ensimmäinen kesä omassa asunnossa raittiina alkoi.

Kesällä 2012 lähdin Kööpenhaminaan nuorten AA:laisten konventtiin ja vietin ehkä elämäni parhaimmat 5 päivää. Konventissa oli satoja AA:laisia ympäri maailmaa, 15-vuotiaita, 19-vuotiaita, parikymppisiä... Ja kaikki raittiita alkoholisteja! Silloin ymmärsin, että en todellakaan ole yksin. Että koko maailma on täynnä nuoria ihmisiä, jotka ymmärtävät minua ja jotka ovat käyneet läpi saman kuin minä - ja ovat raittiita! Tutustuin ihaniin ihmisiin ympäri maailmaa joihin pidän edelleen yhteyttä. En vieläkään meinaa käsittää rohkeuttani lähteä yksin ulkomaille, asua tuntemattomien AA:laisten kanssa ja seikkailla pitkin kaupunkia. Reissun aikana ei ollut kertaakaan turvaton olo, päinvastoin tuntui että olen vihdoin kotona - omieni joukossa.

Välillä on edelleen vaikeaa ja tuskaista. Mutta olen huomannut, että huonot jaksot ovat lyhentyneet ja muuttaneet muotoaan. Ja mikä parasta, niistä selviää! Tuskatilat ovat vain tunteita, ne ovat osa toipumisprosessia. Tärkeintä on kuitenkin se, että tänä päivänä minulla on uskoa. Uskon elämään, toipumiseen ja onnelliseen raittiiseen elämään. Olen myös löytänyt paikkani AA:ssa. Olen päässyt eteenpäin luovalla alallani, ja saanut kokea sen kun unelmat toteutuvat! Olen oppinut itsestäni paljon - ohjelman ja elämisen avulla. Nyt minulla on mahdollisuus terveisiin ihmissuhteisiin, jotka eivät kentällä olleet koskaan mahdollisia.

En olisi koskaan voinut kuvitella, että lopetan juomisen kokonaan. Enkä varsinkaan sitä, että löydän ratkaisun tuskaani. AA on se, mitä olen koko elämäni etsinyt. Olen kiitollinen ja onnellinen siitä rakkaudesta, minkä olen AA-yhteisöltä saanut. Olen kiitollinen kummilleni, joka on alusta asti ollut mukana uuden elämäni tiellä - jaksanut auttaa minua, tehdä askeltyöskentelyä kanssani ja jakanut omaa kokemustaan.

Tätä kirjoittaessani olen 21-vuotias, ja olen saanut olla raittiina 1 vuoden ja 9 kuukautta.

Silja21